Mutkat suoriksi: Kuoppainen tie perille

Tuntuuko siltä, että tierahoitus ei ole ihmismuistiin riittänyt? Eikä olekaan, sillä valtio on kroonisesti varannut liian vähän rahaa tiestön ylläpitoon. Liikenteestä kerätään vuosittain erillisveroja ja polttoaineveroja 7,5 miljardia euroa. Myös arvonlisätuloja autoilusta kerätään reilu siivu.

Tuloja ei kuitenkaan korvamerkitä palautettavaksi takaisin liikenteelle tärkeään infraan, vaan ottajia on paljon muilla sektoreilla kuten sosiaali- ja terveyspuolella. Kun valtakunnassa kiistellään keskussairaaloiden määrästä ja sijainneista, harva muistaa, että sairaala ja sen palvelualueen asukkaat ovat täysin riippuvaisia toimivasta tieverkosta.

Jatkuva huoli tiestön rahoituksen riittävyydestä on faktojen valossa perusteltu. Vuonna 2023 Suomessa päällystettiin vain 1 700 tiekilometriä, mikä on alle puolet siitä, millä korjausvelka kyettäisiin pitämään jotenkuten kurissa. Kuluva vuosi lupaa hetkittäistä parannusta tilanteeseen, kun 250 miljoonan euron korjausvelkarahoituksella saadaan parhaimmillaan lähes 4 000 km asfalttia pintaan. Ellei lisärahoitukselle saada jatkoa, jo ensi vuonna tilanne voi olla toinen.

Kaikista piristysruiskeista on toki oltava kiitollinen. Tiestön arvostuksen suunnasta on kuitenkin perusteltua kantaa huolta. Vähäliikenteiset, maa- ja metsätalouden kuljetuksille tärkeät tiet ovat kroonisesti alirahoitettuja ja korjausvelkaisia. Rahoituksen puute näkyy jo konkreettisina muutoksina tiestöllä. Kaikkia huonopäällysteisiä vähäliikenteisiä teitä ei enää edes pyritä korjaamaan, vaan ne muutetaan sorateiksi. Suunnitelmissa on muuttaa valtion huonokuntoisia teitä myös yksityisteiksi tieosakkaiden kunnostettaviksi.

Tilannetta voisikin kuvata pitkiksi jäähyvästeiksi. Tiestön rahoitus keskittyy sinne, missä on määrällisesti eniten liikennettä. Kun tästä yli jäävät rahat eivät riitä kattamaan muun tieverkon tarpeita, on vähitellen päädytty laskemaan rimaa ja meno on kovin kuoppaista. Viimeisimpänä osoituksena tästä voidaan pitää nopeusrajoitusten päivitystyötä, jossa liikenneturvallisuutta esitetään parannettavaksi laskemalla nykyisten keskikaiteettomien ja leveydeltään riittämättömiksi todettujen teiden maksiminopeutta 80 kilometriin tunnissa nykyisestä 100 kilometrin tuntinopeudesta. Kriteerin mukaisia tieosuuksia löytyy myös keskeisiltä valtaväyliltä kuten Viitostieltä.

Jokaiselle esitetylle toimenpiteelle, olipa se tien yksityistäminen tai nopeusrajoituksen lasku, on yksinään löydettävissä perustelu. Hyväkuntoinen soratie on tutkitusti turvallisempi kuin reikäinen ja urainen pikitie. Tämä jättää kuitenkin taka-alalle kokonaiskuvan, jossa valtion tierahoitus ei vastaa käyttäjien tarpeita ja odotuksia. Yhteiskunnallisesti ei ole yhdentekevää, millaisen tieinfran varaan Suomen tulevaisuutta rakennetaan.

Tiestön korjausvelan kasvun pysäyttäminen edellyttää korupuheiden lisäksi toimia. Jotta teitä voidaan jatkossakin päällystää 4 000 kilometriä vuodessa, tarvitaan perustienpitoon vuosittain lisää 300 miljoonaa euroa. Korjausvelan purkaminen puolestaan edellyttäisi nyt teillä myönteisesti näkyvän korjausvelkapaketin vakinaistamista. Myös yksityistieavustuksissa valtion on panostettava kannustaviin tukiprosentteihin sekä tarkoituksenmukaiseen ja ennakoitavaan tukirahoitukseen.

Samalla tarvitaan asennemuutosta. Suomi kulkee teillä, ja koko tieverkkomme ansaitsee sille kuuluvaa huomiota. Vähäliikenteinen ei ole sama asia kuin vähäpätöinen ja laajin tieverkkomme ansaitsee tulla nostetuksi päätöksenteon parrasvaloihin. Vaikka liikennemäärät eivät päätä huimaisi, teiden merkitystä huoltovarmuudelle, alueelliselle saavutettavuudelle ja elinkeinoille on voitava painottaa rahanjaossa nykyistä enemmän. Jo syksyn budjettiriihi tarjoaa seuraavan mahdollisuuden päättää, jatketaanko kuoppaisten jäähyväisten tiellä vai tartutaanko haasteeseen pitkäjänteisin ratkaisuin.

ALINA KOSKELA
Suomen Tieyhdistyksen puheenjohtaja
Metsäteollisuus ry:n logistiikkapäällikkö

 

KUVA: Mika Levälampi