Ilman rakenteellisia uudistuksia vähäliikenteisillä teillä ei ole kestävää tulevaisuutta
Joka päivä vähäliikenteisiltä teiltä starttaa tuhansia maamme kansantaloudelle ja huoltovarmuudelle tärkeitä raskaita kuljetuksia. Pelkästään metsäteollisuudessa yksityisteiltä lähtee päivittäin jopa 4 000 puu- ja sivutuotekuljetusta. Ei siis ole yhdentekevää, miten vähäliikenteiset tiemme voivat.
Merkityksestään huolimatta vähäliikenteisiksi luokiteltujen valtion teiden kunto on rapistunut ja niiden korjausvelka on jatkanut kasvuaan jo liki vuosikymmenen.
Syitä on monia. Keskeisimmät niistä liittyvät nykyisiin rahanjaon periaatteisiin ja teiden kunnossapidon malleihin.
Metsäteollisuus ry:n teettämä strategisen tieverkon eli raskaan liikenteen käyttämien vähäliikenteisten teiden proaktiivinen kunnossapitomalli ehdottaa tilanteen korjaamiseksi teiden kunnossapidon ja rahoituksen jaon toimintamallien rakenteellista muutosta.
Liikennemäärä on vain osatotuus
Suomen valtiolla on 66 000 kilometriä vähäliikenteisiksi luokiteltavia seutu- ja yhdysteitä. Niistä merkittävä osa on heikossa, ellei jopa ajokelvottomassa kunnossa. Tästä huolimatta nykyiset teiden rahoituksen mallit suosivat suurien liikennemäärien teitä.
Koska rahoitus on ollut pääteidenkin tarpeisiin jo pitkään riittämätöntä, jää vähäliikenteisille teille jaettavaksi vain niukalti hoito- ja korjausrahaa.
Jotta elinkeinoelämälle ja yhteiskunnalle tärkeitä vähäliikenteisiä teitä voitaisiin hoitaa ja kunnostaa tarkoituksenmukaisesti ja käyttäjien tarpeita vastaavasti, tulisi tienpidon rahoituksen ohjausta uudistaa huomioimaan liikenteen arvo ja tielle aiheuttama rasitus.
Panostukset näihin väyliin parantaisivat myös henkilöliikenteen sujuvuutta. Vaikka liikennemäärälaskenta on moneen tarkoitukseen soveltuva työkalu, pelkistää se liiaksi vähäliikenteisten teiden yhteiskunnallista merkitystä. On täysin eri asia, liikkuuko vähäliikenteisellä tiellä päivittäin 20 henkilöautoa vai 20 tukkirekkaa.
Yksi 76-tonninen rekka vastaa esimerkiksi tierasitukseltaan jopa 5 000 henkilöautoa. Raskaan kaluston aiheuttama rasitus on samassa kokoluokassa, vaikka ajoneuvoyhdistelmän kokonaispaino olisi pienempikin.
Sivusta strategiseen keskiöön
Raskas liikenne on moninaista. Maaseudun elintarvikekuljetukset käyttävät pääsääntöisesti samoja reittejä vuodesta toiseen. Puunhankinnan raskaat kuljetukset liikkuvat eri kohteissa, mutta niidenkin kohdalla on tunnistettavissa toistuvia reittejä.
Samoin biokaasun valmistukseen käytettävät raaka-aineet kulkevat laajasti vähäliikenteisillä teillä painottuen erityisesti kevät- ja kesäkauteen.
Kun tunnistetaan, missä raskaat, yhteiskunnallisesti tärkeät kuljetukset kulkevat, on mahdollista määritellä raskaan liikenteen strateginen tieverkko ja sen katvealueet.
Vähäliikenteistä tieverkkoa tulisikin lähestyä strategisesti ja tiedolla johtaen. Tämä vaatii nykyistä kattavampaa ja systemaattisempaa tiedonjakoa tienpitäjän ja käyttäjien välillä.
Rakenteelliset muutokset ovat välttämättömiä
Raskaan liikenteen tarpeiden tunnistaminen ei yksinään ratkaise vähäliikenteisten teiden ongelmaa. Tarvitaan valmiuksia ja valmiutta uudistaa rahoituksen jakoa ja teiden kunnossapidon malleja rakenteellisesti.
Kääntämällä vähäliikenteisten teiden kunnossapito korjaavasta ennakoivaksi ja keskittämällä tästä säästyneet alueelliset varat kunkin alueen seuraaviin kunnostustöihin voidaan tieverkon kunto saada kustannustehokkaasti kohenemaan ja korjausvelka taittumaan.
On olemassa tutkitun tiedon todentamia keinoja, joilla vähäliikenteisten teiden kunnossapidossa voitaisiin saada aikaan merkittäviä elinkaarikustannussäästöjä. Esimerkiksi Väyläviraston pitkäaikainen PEHKO-projekti on osoittanut, että ennakoiva kunnossapito voi vähentää elinkaarikustannuksia yli 50 prosentilla.
Strategisen tieverkon proaktiivinen kunnossapitomalli ruokkii itse itseään ja on siksi kustannustehokas ratkaisu valtion teiden tilan parantamiseen. Säästöt eivät synny hetkessä, mutta ajan kanssa kertyvistä vaikutuksista hyötyy koko Suomi.
Teksti: Alina Koskela / Metsäteollisuus ry
Kuva: Shutterstock