Näkökulmia infra- ja liikennealan koulutukseen

15.12.2025

Maailman muutokset tuovat myös infra- ja liikennealalle haasteita, joiden kohtaamiseen tarvitaan uusia fiksuja tekijöitä. Miltä alan koulutuksen ja osaamisen tilanne tällä hetkellä vaikuttaa?

Nina Raitanen on INFRA ry:n johtava asiantuntija, joka toimii osa-aikaisesti myös Aalto-yliopistossa työelämäprofessorina. Hän on operoinut infra-alan parissa aiemmin esimerkiksi liikenneministeriössä, Tieliikelaitoksessa, yliopistomaailmassa väitöskirjatutkijana ja opettajana, Destialla sekä myös Suomen Tieyhdistyksen toimitusjohtajana.

Raitanen luonnehtii alan osaamisen tasoa hyväksi, mutta on samalla huolissaan sen suomenkielisen yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta. Vaikka ulkomaisilta osaajilta saadaan tervetullutta kansainvälistä näkökulmaa, tarvitaan suomalaista infraa varten kotimaisia, Suomen erityisolosuhteista kiinnostuneita tekijöitä, opetushenkilöstöä ja professorikuntaa.

– Meillä on tosi vähän infrapuolen suomalaisia tohtoreita, joita kaivattaisiin sekä eläköityvien professoreiden seuraajiksi että yritys- ja liike-elämään. Uusien osaajien opintopolut olisi saatava ulottumaan perusopetuksesta myös jatko-opintoihin. Tässä suomenkielinen opetus voi toimia vetovoimatekijänä, hän sanoo.

Ajan haasteisiin on tartuttava monialaisella otteella

Raitanen muistuttaa, että infra-alan tutkimus kärsii myös rahoituksen puutteesta esimerkiksi Business Finlandin ja Suomen Akatemian keskittyessä enemmän viennin tukemiseen. Aiemmin alalla saattoi tehdä jatko-opintoja suurissa tutkimushankkeissa ja VTT:kin panosti infrapuoleen nykyistä enemmän.

– Tutkimukseen ja opetukseen tarvitaan lisäresursseja, sillä edessä on suuria haasteita etenkin ilmastonmuutoksen, automaation sekä ympäristökysymysten parissa. Samalla huomiota tulisi kiinnittää yhä enemmän kunnossa- ja ylläpitoon sekä omaisuudenhallintaan, pohtii Raitanen.

– Näiden kysymysten ratkaiseminen vaatii monialaista tietoa ja eri suuntiin orientoituneita ihmisiä aina bitinvääntäjistä sähköinsinööreihin, kemisteihin ja syvän materiaaliosaamisen hallitsijoihin saakka. Infra tulisi nähdä koulutuksessakin useiden eri alojen houkuttelevana ja antoisana soveltamiskohteena.

Positiiviset terveiset ammattikorkeakoulusta

Anne Hämäläinen on Tampereen ammattikorkeakoulu TAMK:n lehtori ja Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija. Valmistuttuaan aikanaan diplomi-insinööriksi hän työskenteli Tieliikelaitoksella ja insinööritoimistoissa jatkaen sittemmin alan osa-aikatöitä myös opettajantoimensa ohessa.

– Alan AMK-koulutus on oikein hyvällä tasolla. Vuosien myötä opetussisällöt ovat laajentuneet ydinasioista esimerkiksi turvallisuus-, laatu- ja ympäristökysymyksiin sekä tietomallintamiseen. Kaiken lähtökohtana on toki edelleen ymmärrys perusasioista, kuten yleisimmät työvaiheet, kalustot, tilavuuskertoimet, tien geometriat ja niin edelleen, kertoo Hämäläinen.

Iso muutos koulutuksessa on ollut tuntikehysten tiukentuminen. Voidakseen työskennellä opiskelun ohessa saattavat jo ykkösvuosikurssilaiset käydä nykyisin koulua vain kolme ja puoli päivää viikossa.

Siten opettajienkin täytyy usein tehdä päätyön rinnalla erilaisia projekteja ja hankkeita. Ne auttavat pysymään mukana alan kehityksessä, mutta opetuksen ja muiden töiden yhteensovittaminen ei ole aina helppoa.

Koulun tehtävä on opettaa oppimaan

Hämäläinen kokee palkitsevaksi seurata opiskelijoiden kasvua ja oppimista, joka motivoi ja kantaa eteenpäin hankalissakin paikoissa.

– Antoisia heille ovat myös harjoittelujaksot, joilla teoriaa voi soveltaa käytäntöön. Alan työnantajat harkitsevat tarkasti, kuinka monta harjoittelijaa voivat ottaa ja mitä töitä näille tarjoavat. Näin harjoittelijoilla on mielekästä tekemistä, ja heitä ehditään myös ohjata.

Jotta infra-alalle saadaan uusia opiskelijoita, tulisi siitä Hämäläisen mielestä jakaa tietoa jo yläasteella ja lukiossa. Lisäksi itse opetuksessa voisi avata tienrakentamisen lisäksi nykyistä enemmän muitakin alueita, kuten ratatekniikkaa.

– Kaiken kaikkiaan katson oikein positiivisella mielellä alan koulutuksen tulevaisuuteen. Jatkuva muutos kuuluu elämään, joten infrassakin tärkeintä on oppia perusasiat ja saada valmiuksia, joiden avulla voi ottaa haltuun uusia asioita.

Suomi kaipaa lisää erilaisia sähkötekniikan osaajia

Lassi Aarniovuori valmistui tekniikan tohtoriksi sähkötekniikan alalta vuonna 2010 ja on sittemmin toiminut alan tutkijana ja opettajana. Nykyisin hän työskentelee LUT-yliopiston Lahden yksikössä sähköisen liikenteen professorina.

– Tarkastelen infraa ja liikennettä ennen kaikkea yhtenä sähkön käyttötekniikan alana. Liikkumisen sähköistyessä sähkötekniikan merkitys kasvaa dramaattisesti ja siitä tulee yhä kiinteämpi osa kaikkea infraa. Suomesta löytyy alan vahvaa huippuosaamista, mutta jatkossa tekijöitä tarvitaan paljon aiempaa enemmän ja monipuolisemmin, Aarniovuori toteaa.

– Nyt olisi tärkeää ymmärtää, että tähän tarpeeseen pitäisi vastata jokaisella koulutustasolla aina tutkimuksesta ja suunnittelusta huoltoon, korjaukseen ja ylläpitoon. Myös koulutussisältöjä täytyy kehittää liittyen sähkön uusiin käyttökohteisiin, suurempiin tehoihin, energian varastointiin ja tuotantoon sekä esimerkiksi häviötehojen ja tehoelektroniikan hallintaan.

Vaikka sähkö- ja konetekniikka ovat ehdottomasti tulevaisuuden aloja, kokevat nuoret ne koulutustilastojen mukaan insinöörialoista vähiten kiinnostaviksi. Aarniovuoren mukaan kyse on eräänlaisesta näköharhasta. Puhuttaessa energiamurroksesta ei muisteta, että uusiutuvien energianlähteidenkin hyödyntäminen liittyy lopulta sähkötekniikkaan.

– Hyvä esimerkki on vetyauto, johon saatetaan viitata ikään kuin sähkön vaihtoehtona. Sekin on sähköauto, jossa on vetytankki, mutta myös kaikki sähköauton komponentit. Sama pätee mihin tahansa tulevaisuuden uusiin käyttövoimiin. Tulevaisuus on sähköinen, joten yhteiskunnassa pitäisi ottaa yhteinen vastuu tämän ymmärtämisestä ja alan riittävästä koulutuksesta.